Muisti on kuin kodin nettiyhteys: sen olemassaoloa ei huomaa, ennen kuin sen yhteys alkaa katkeilla. Kuusikymppisenä kun kuvittelee olevansa vielä täydessä iskussa, mutta sitten kummasti huomaakin, että arki on muuttunut sarjaksi pieniä, outoja jännitysnäytelmiä.
Arjen kauppareissut ovat muuttuneet kestävyysurheiluksi. Vaikka mukana on huolella laatimani lista, sen lukeminen osoittautuu ylivoimaiseksi tehtäväksi itse toiminnan tiimellyksessä. Niinpä käyn usein kaupassa kolmesti saman illan aikana: ensin hakemassa maidon, sitten leivät ja lopulta noutamassa ne kirsikkatomaatit. Taisteluni aikataulutuksesta on selviytymistä: muistilappuviidakko eri paikoissa, paperikalenterit, kaapin ovikalenterit, puhelimen kalenterit ja lopulta vaimo tarkistaa.
Joskus löydän itseni ajamasta autoa aivan eri puolella kaupunkia, ja joudun pysähtymään kysyäkseni itseltäni: ”Minne ihmeeseen minä olin matkalla?” Näissä hetkissä säikähtää, hiukan suutahtaakin. On helpompi suuttua teiden huonolle opastukselle kuin myöntää, että oma sisäinen kompassi pyörii hetken tyhjää.
Kotona tavarat pelaavat jatkuvaa piilosta. Joku – en varmasti minä itse – siirtelee avaimia, laseja ja puhelinta paikkoihin, joihin niitä ei kukaan järkevä ihminen laittaisi. Huoltoyhtiön hälytyspalvelu on tullut tutuksi, he ovat joutuneet avaamaan ovea niin, että harkitsen joulukortin lähettämistä. TV-sarjat ovat ketju uutislähetyksiä, jokainen lähetys illan aikana. Lukeminen on saanut uusia ulottuvuuksia: vanhat kirjat hyllyssä tuntuvat upouusilta trillereiltä, kun juonenkäänteet ovat pyyhkiytyneet mielestä. Kirjastossa arvonta jatkuu, olenko lukenut vai en… Hopeareunuksena on se, että hyvän kirjan voi lukea ensi kertaa useampaan otteeseen!
Joskus huumori joutuu todella koitokselle, kuten silloin, kun juhlapäivänä menemme ravintolaan vain kuullaksemme, että tekemäni varaus on tehty tismalleen oikealle päivälle – mutta vasta ensi vuodelle. Joskus tuttu ihminen tervehtii kadulla ja aloitan kuumeisen arvausleikin: oliko tämä naapuri, entinen kollega, sukulainen vai täysin tuntematon tyyppi.
Vaikka nimet unohtuvat ja sovitut tapaamiset välillä sotkeutuvat, tunnen elämäniloa. Se vaatii vain hieman enemmän muistiinpanoja, kärsivällisyyttä lähipiiriltä ja rohkeutta nauraa itselleen, kun huomaa seisovansa eteisessä kengät jalassa tietämättä, oliko menossa vai tulossa.
Valtava kiitos kuuluu tietenkin omaisille ja muille läheisille: ymmärrys, hyväksyntä ja tuki vahvistaa omaa identiteettiä; tarvitsemmehan välillä jonkun muistuttamaan, missä ne avaimet ovat ja missä se suuri Sydän sijaitsee. Kiitos kuuluu myös paikallisen muistiyhdistyksen järjestämille eri toiminnoille:
muistiaktiivina pääsee vaikuttamaan toimintaan, vertaistuki, luottamus muistiluotsin tapaamisissa on käsin kosketeltavaa, Asahi-kerho opettaa luottamaan omaan kehoonsa, kuorotoiminnassa sisäinen Pavarotti herää eloon 40 vuoden jälkeen ja kulttuurikerhon toiminta avaa taiteen salat uudelleen ja uudelleen. Se naurun ja ilon määrä on häkellyttävän hienoa.
Kotonaoloaika on lisääntynyt valtavasti, turvallisuuden tunne tulee rutiineista, joskin hellan päälle unohtuminen tai kesken jääneet askareet muistuttavat, että tarkkaavaisuus vaatii nyt enemmän ponnisteluja. Työikäisenä nämä oireet on helppo kuitata kiireellä ja stressillä, mutta ne ovat myös
totta kai merkkejä siitä, että meidän on puhuttava turvallisen tilan luomisesta ajoissa – silloinkin, kun asioista selviää vielä huumorilla ja paksulla muistikirjalla.
Suurimmat kiitokseni vaikuttavalle yhdistystoiminnalle – tunnen eläväni: musiikkiterapiaa, taideterapiaa, muisteluterapiaa, ravitsemustietoa, terveysluennot, innostava sosiaalinen ryhmäytyminen, työikäisten hyvinvointiryhmä, kognitiivinen stimulaatio terapia, liikuntaterapia – täytyisiköhän vinkata työssä oleville.
Jari Puranen
Helsingin Muistiyhdistyksen muistiaktiivi, sairastunut Alzheimerin tautiin
Tilaa Muisti-lehti
Haluatko elämänmakuista luettavaa suoraan postilaatikkoosi? Liity jäseneksi muistiyhdistykseen, saat Muisti-lehden ja paljon muita etuja. Myös pelkkä lehden tilaus on mahdollinen.
