Stigman purkaminen: Liike kuuluu jokaiselle

Liike kuuluu jokaiselle ja silti muistisairaat ihmiset liikkuvat ikäisiään vähemmän. Yksi tunnistettu este liikkumiselle on stigma, joka voi näkyä hienovaraisesti arjen tilanteissa, kuten tavoissa ajatella, puhua ja toimia. Stigmalla tarkoitetaan tässä yhteydessä muistisairauksiin ja muistisairaisiin ihmisiin liitettyä kielteistä, leimaavaa mielikuvaa.

Liikuntatilanteissa stigma voi ilmetä esimerkiksi oletuksina siitä, ettei muistisairas ihminen pysty seuraamaan ohjeita, että osallistuminen on liian riskialtista tai että ryhmä ei enää sovi hänelle. Joskus muistisairaalle ei edes tarjota mahdollisuutta osallistua, tai hänestä puhutaan suoraan läheiselle hänen sijastaan. Myös kanssaliikkuja voi katseellaan tai käytöksellään osoittaa kielteisiä ennakkoluuloja muistisairasta kohtaan. Näissä tilanteissa ihminen voidaan sulkea ulkopuolelle jo ennen kuin hän on saanut mahdollisuuden kokeilla.

Kuvitellaan tilanne: Jari saapuu liikuntapaikkaan ja rohkaistuu kertomaan liikunnanohjaajalle hiljattain saadusta muistisairausdiagnoosistaan. Ohjaaja epäröi ja sanoo, että ryhmä saattaa olla hänelle liian vaikea. Jari ei ole edes astunut saliin tai päässyt kokeilemaan. Hän hymyilee kohteliaasti ja poistuu. Tässä tilanteessa kukaan ei kysynyt, mitä Jari pystyy tekemään tai millaista tukea hän mahdollisesti tarvitsee. Päätös tehtiin diagnoosin, ei ihmisen perusteella.

Tällaisilla ennakkoluuloilla on todellisia vaikutuksia muistisairaan arjessa. Se voi heikentää itseluottamusta, lisätä yksinäisyyttä ja vähentää fyysistä aktiivisuutta. Lopulta se voi johtaa siihen, että muistisairas vetäytyy pois yhteisöstä nopeammin kuin olisi tarpeen.

Liikkuminen on tärkeä osa muistisairauden lääkkeetöntä hoitoa ja sen rajoittuminen stigman takia voi olla toimintakyvyn ylläpitämisen kannalta ratkaisevaa. On tärkeää ymmärtää, että muistisairaus on yksilöllinen ja se ilmenee eri ihmisillä eri tavoin. Jotkut pystyvät seuraamaan monimutkaisiakin liikkeitä, kun taas toiset hyötyvät yksinkertaisista ja toistuvista harjoitteista. Monet voivat osallistua tuttuun liikuntaharrastukseen pitkäänkin, kun tuki ja ohjaus ovat sopivia.

Muistiystävällisyys ei vaadi suurta rahoitusta, resurssointia eikä täydellisyyttä, vaan ennen kaikkea oikeanlaista ajattelutapaa.

Myönteinen asenne lähtee kiinnostuksesta siihen, mitä henkilö pystyy tekemään. Se näkyy uteliaisuutena, haluna soveltaa ja kohdata ihminen yksilönä. Se voi olla yksinkertaisia viestejä, kuten: “Katsotaan, miten voimme tehdä tästä sinulle sopivan” tai “Voit edetä omaan tahtiin”. Kanssaliikkuja voi hymyllään toivottaa tervetulleeksi yhteisöön. Tällaiset pienet asiat luovat turvallisuuden tunnetta ja rohkaisevat osallistumaan.

Liikunnanohjaajilla ja liikuntaa järjestävillä tahoilla on keskeinen rooli tämän muutoksen tekemisessä. He voivat luoda ilmapiirin, jossa jokainen tuntee olonsa hyväksytyksi, ja kehittää omaa ymmärrystään muistisairauksista sekä suunnitella toimintaa, joka on muistiystävällistä ja saavutettavaa.