Soteorpo-teatteriesitys kertoo Alzheimerin taudin diagnoosin saavasta Markusta ja hänen omaishoitajakseen ajautuvasta puolisosta, Pirjosta. Näytelmän dramaturgi ja ohjaaja Hanna Kirjavainen tarttui Soteorpoon henkilökohtaisesta syystä. Läheisen sairastuttua muistisairaus ja omaishoitajuus muuttuivat etäisistä aiheista osaksi arkea. Soteorpo-esityksessä Kirjavainen haluaa katsoa muistisairautta myös puolison, omaishoitajan ja muuttuvien roolien näkökulmasta.
Miksi halusit tuoda Soteorpon teatterin lavalle?
Näyttelijä Eeva Litmanen suositteli minulle Minna Lindgrenin kirjoittamaa Soteorpo-teosta jo vuosia sitten ja luin kirjan silloin. Kun muistisairaus sittemmin tuli osaksi läheiseni elämää, se sai minut tarttumaan uudelleen tähän teokseen ja ajatus sen tuomisesta näyttämölle alkoi kypsyä.
Läheiseni sairastui Alzheimerin tautiin noin kolmisen vuotta sitten. Olen tavallaan ollut jopa kiitollinen siitä, että olen päässyt läheltä seuraamaan sairauden kehittymistä ja niitä haasteita, joita siihen liittyy.
Olin jo ennen läheiseni sairastumista kiinnostunut muistista, muistamisesta ja identiteetistä – siitä, miten identiteetti rakentuu muistojen kautta. Se teema on seurannut minua koko 30-vuotisen ohjaajan urani ajan.Minulla on omakohtaista kokemusta väliaikaisesta muistin menettämisestä. Olen harrastanut esteratsastusta ja saanut useita päävammoja, joiden seurauksena olen kokenut muistimenetyksiä. Olen jopa tietoisesti tarkkaillut sitä, miltä tuntuu, kun ihminen ei muista, kuka hän on. Olen painanut tarkkaan mieleeni myös oman muistin menettämisen dramaturgian ja sen, mitä siihen liittyy.
Ohjaaja ja dramaturgi Hanna Kirjavainen kysyy Soteorvon kautta, mitä tapahtuu ihmiselle yksilöllisyyttä ja pärjäämistä arvostavassa maailmassa, kun hän alkaa tarvita yhä enemmän muiden apua.
Miten teatteri voi auttaa käsittelemään vaikeita aiheita?
Taiteilijan tehtävä on mielestäni valottaa stereotyyppisiä mielikuvia jostakin uudesta näkökulmasta – sellaisesta, joka ei ole vielä ihmisille tuttu. Uskon, että Soteorpo onnistuu siinä.
Olemme ottaneet mukaan myös kirjan ulkopuolisen aiheen: luonnon ja ihmisen välisen suhteen. Olen törmännyt tutkimukseen, jossa pohdittiin ihmisen luontosuhdetta ja kaupungistumista sekä sitä, miten luonnollisen mikrobiomikosketuksen väheneminen vaikuttaa aivoihin ja lisää tulehdusta. Tässä on kiinnostava yhteys myös Alzheimerin tautiin.
Yksi tärkeä keino, jonka kautta esityksessä käsitellään vaikeita aiheita, on huumori. Tässä esityksessä se on tietysti mustaa, mutta oivaltavalla tavalla se tuo esiin Pirjon ja Markun uuden elämäntilanteen absurdiuden. Sen, miten omaishoitaja joutuu pärjäämään uudessa tilanteessa ilman minkäänlaista välineistöä.
Muistisairaus ei kosketa vain sairastunutta, vaan myös lähipiiriä, tässä esityksessä puolisoa. Mitä tapahtuu, kun roolit muuttuvat?
Se on hirveän iso muutos. Kun olet tottunut olemaan puoliso kenties kymmeniä vuosia ja yhtäkkiä roolisi muuttuukin, seuraa avuttomuus: mitä minä saan ja en saa tehdä tässä uudessa roolissani? Saanko ottaa etäisyyttä ja omaa tilaa?
Et ole enää vain puoliso, vaan saatat olla yhtä aikaa äiti, isä, hoitaja, opettaja ja huoltaja. Se muutos puolisosta hoivaajaksi on monelle todella rankka.
Yhteiskunnan pitäisi tukea tätä muutosta. Esimerkiksi Tanskassa omaishoitajia kohdellaan työntekijöinä lomineen ja muine oikeuksineen.
Olet haastatellut esitystä varten myös muistisairautta sairastavien omaishoitajia. Mitä heidän tarinansa opettivat sinulle?
Omaishoitajuus on yksinäinen pesti. Parhaiten pärjäävät ne, joilla on tukiverkostoja.
Omaishoitajien pitäisi pystyä arvioimaan tietoisesti, kuinka pitkälle he aikovat jaksaa. Yksi haastattelemistani omaishoitajista oli esimerkiksi päättänyt etukäteen, että kun vaipparumba alkaa, hän ei enää jaksa. Siinä vaiheessa läheinen siirtyi hoivakotiin – ja se on ihan tervettä, että läheinen suojelee itseään.
Omaishoitajat saattavat ajatella, että kaikki tulee vain kestää oman jaksamisen äärirajoille saakka. Ei tarvitse. Tässä tulee mieleen kaikille tuttu vertaus lentokoneiden happinaamarista: tärkeintä on laittaa happinaamari ensin itselleen ja sitten vasta vieruskaverille. Se unohtuu helposti.
Mikä auttaa omaishoitajaa jaksamaan?
Panostaminen itseensä. Yksi haastattelemistamme omaishoitajista oli tehnyt työuransa arkkitehtinä ja hänellä oli edelleen paljon luovia projekteja. Välillä hän vetäytyi omaishoitajan roolistaan ja meni työhuoneeseensa omien projektiensa pariin.
Jokaisella omaishoitajalla pitäisi olla ainakin vertauskuvallisesti oma huone – joku paikka, jossa voi hetken hengähtää siitä ympärivuorokautisesta työstä, johon ei ole saanut minkäänlaista koulutusta.
Mitä yhteiskunta ei mielestäsi ymmärrä omaishoitajan arjesta?
Sitä, kuinka yksin ihminen uuden roolinsa kanssa jää. Omaishoitaja ei olisi niin yksin, jos hän ei eläisi näin yksilökeskeisessä kulttuurissa.
Luonnossakin kaikki perustuu yhteistoimintaan ja yhteistyöhön. Metsä toimii juurten ja sienirihmastojen kautta. Vertaisuudessa voisi olla jotakin samaa.
Me ihmiset olemme aika yksilökeskeisiä ja heikosti varustautuneita siihen, että yhteisö voisi kannatella. Mutta se on varmaan tämän ajan kuva.
Pirjon (Ella Pyhältö) elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun hänestä tulee omaishoitaja.
Miksi vertaistuki on niin tärkeää?
Kun olet keskellä sitä tulta, et pysty oikein muuhun kuin yrittää selviytyä. Siksi tarvitaan paikka, jossa voi kuulla muiden kokemuksia ja ymmärtää, ettei ole yksin.
Omaishoitajien kertomukset olivat aika rankkoja ja saivat minut peilaamaan myös omaa suhdettani kuolemaan, epätäydellisyyteen ja inhimilliseen sairauteen. Niitä tarinoita kuunnellessaan joutui kysymään itseltäänkin, mitä ja miten itse tulee jaksamaan.
Mitä toivot katsojan vievän mukanaan esityksestä?
Toivon, että siitä jää mieleen rakkaus. Haastattelemamme omaishoitajat olivat ihan täynnä rakkautta. Heillä oli rankkojakin kokemuksia, mutta samalla valtavasti rakkautta.
Meillä on uhrautuvasta rakkaudesta tietynlainen stereotyyppinen käsitys, mutta se on ihmeellisen paljon jotain laajempaa ja syvempää kuin mitä yleensä ajattelemme.
Soteorpo on rakkaustarina. Haluan, että katsoja lähtee esityksestä täynnä rakkautta – itseään, puolisoaan ja kaikkia muita kohtaan.
Hanna Kirjavainen haastatteli näytelmään neljää omaishoitajaa, jotka valittiin Omaishoitajaliiton ja Muistiliiton tekemän kyselyn avulla. Omaishoitajista kuvattiin dokumentit, joista Soteorpo-esityksessä nähdään katkelmia.
Pirjon roolissa nähdään Ella Pyhältö ja Markun roolissa Heikki Kujanpää.
Soteorpo-esitykset syksyllä 2026, Teatteri Avoimet ovet www.avoimetovet.fi/soteorpo
Teksti: Jonna Rytinki
Kuvat: Mitro Härkönen
