Toiveikkuus on tärkeä psykologinen voimavara, joka lisää elämän mielekkyyden tunnetta. Se on uskoa siihen, että elämä kantaa haasteista huolimatta. Mielessä on hyvä olla jotain itselle tärkeää, jota voi odottaa – vaikka arki olisi raskasta.
Muistisairauteen sairastuneesta läheisestään huolehtivalle tulevaisuus voi näyttää toiveikkuuden päinvastaisen puolen. Arki voi olla sitovaa ja haaveet sekä unelmat tulevasta saattavat kuulostaa varsin vierailta.
Tässä kirjoituksessa pohditaan Mielen taitoja elämänmuutoksiin ikääntyessä- hankkeen ryhmätapaamisissa saatuja kokemuksia ja erityisesti sitä, miten muistisairauteen sairastuneiden läheiset kokivat keskustelun tulevaisuudesta.
Jaettua arkea, jaettuja tunteita
Omaisten keskusteluryhmässä kuuluivat monet arjen ilot ja myös huolien aiheet. Heillä oli taitoa kertoa kokemuksistaan lämminhenkinen pilke silmäkulmassa ja kyky keventää tunnelmaa mukavilla arjen sattumuksilla.
Eräs osallistuja kertoi, miten hänestä tuntui helpottavalta, kun puoliso ei enää muistanut aamuisen riidan aihetta. Hän totesi hymyillen, että tällainen myönteinen unohtelu olisi voinut auttaa aiemminkin elämän varrella. Siitä olisi ollut hyötyä parisuhteelle, kun ei olisi palattu keskusteluissa mielipahaa aiheuttaneisiin tilanteisiin.
Elinkautiseksi elämänvaihettaan kuvaillut osallistuja totesi, ettei kannata miettiä asioita liikaa. Esimerkkinä hän kertoi vuosien aikana matkustelleensa paljon puolisonsa kanssa, mutta nykytilanteesta käsin toiveet matkustamisesta tuntuivat olevan kaatuneita haaveita. Suhtautumisen tapa ja tilanteeseen sopeutuminen auttoivat eteenpäin muuttuneessa elämäntilanteessa.
Tässä ryhmässä tunteiden ja erilaisten kokemusten jakaminen oli turvallista. Avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri sekä omaishoitajia yhdistävä samankaltainen elämänvaihe helpottivat kiperistäkin asioista puhumista. Vertaistuella oli valtava voima, joka auttoi läheisiä jaksamaan päivästä ja viikosta toiseen. Kokemus siitä, ettei ollut yksin tilanteensa kanssa, antoi voimia.
Arjen realismia ja vaikeita tulevaisuuskysymyksiä
Viimeisen ryhmätapaamisen teemaksi oli suunniteltu “arjen pienet haaveet ja unelmat.” Suurimmalle osalle olisi ollut helpompi keskustella nykytilanteesta kuin puhua tulevaisuudesta. Tulevaisuuden miettimisen sijaan teema vaihtui myönteiseen muisteluun. Tulevasta ei siinä hetkessä haluttu puhua.
Päädyimme lopulta muistelemaan mieleen nousseita nuoruuden haaveita. Mitä haaveet olivat olleet nuorempana ja toteutuivatko ne? Harjoitus auttoi tunnistamaan kadonneen tunteen: miltä se tuntuu, kun on jotain, mistä voi haaveilla? Kuuntelemalla omia haaveitaan voi tunnistaa sen, mikä on itselle merkityksellistä. Muistot ja aiemmin toteutuneet unelmat voivat nostaa esiin myönteisiä tunteita, jolloin mieli virittyy eteenpäin.
Tällä kertaa oli helpompi palata nuoruuden unelmiin kuin miettiä tulevaa. On kuitenkin huomioitava, että menneiden muistelu ei sovi kaikille ja menetelmän hyödyntäminen etenkin ryhmässä vaatii osallistujien hyvää tuntemista.
Parhaimmillaan myönteinen muistelu antaa mahdollisuuden olla hetken huolista vapaa. Samalla se vahvistaa mielen hyvinvointia. (Fredrickson, 2001)
Toivoa voi kannatella yhdessä
Ammattilaisen on hyvä miettiä, millä keinoin voi kannatella kaatumassa olevia haaveita tai kannustaa löytämään arkisia unelmia. Kuuntelemalla ja olemalla aidosti läsnä ihmisen tarinassa saa kiinni niistä asioista, jotka pitävät toivoa yllä. Haaveet ja pienet unelmat pitävät pinnalla ja vievät elämää eteenpäin.
Jos tunnet jonkun, joka ei juuri nyt jaksa haaveilla, niin kulje hetki hänen vierellään. Kuuntele, tartu sanoihin ja tuo pilkahdus jostain hänen arkensa tähtihetkestä, joka voisi kuulostaa haaveelta tai unelmalta. Erään ryhmäläisen ajatusta lainaten – toivoa voi kannatella joku toinenkin ja kaatuneita haaveitakin voi yrittää nostaa pystyyn.
Kirjoittajat
Ulla Halonen, johtava asiantuntija, Mielen hyvinvointi ja osallisuus
Tiina Mattila, Mielen taitoja elämänmuutoksiin ikääntyessä – hankkeen asiantuntija
Kirjoittajat työskentelevät Ikäinstituutissa.
