Työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto peräänkuulutti Helsingin Sanomien kolumnissaan (31.7.2025) keskustelua aikuisten lasten vastuusta vanhustenhoidossa. Murron mukaan julkisen talouden heikkeneminen johtaa tilanteeseen, jossa vanhuksille ei ole tarjolla riittävästi ympärivuorokautista hoitoa.
Murron toivomus on kuultu, sillä niin toimittajat, yksityishenkilöt kuin erilaiset organisaatiot ovat ottaneet kantaa perheen rooliin iäkkäiden vanhempien hoidossa. Pohdin Murron ajatusta seuraavassa niin yleisellä tasolla kuin etenkin muistisairaiden ja heidän läheistensä näkökulmasta. Työskentelen Muistiliitossa, mutta minulla on myös omakohtaista kokemusta asiasta: nyt jo edesmennyt äitini sairasti Alzheimerin tautia.
Hyvinvointialueet yrittävät karsia kuluja, eivätkä ympärivuorokautisen hoivan palvelut ole säästyneet leikkauksilta. Tämä on tietysti nurinkurista, kun hoivaa tarvitsevien määrä kasvaa. Tarjotut vaihtoehdotkin ontuvat, sillä kotihoito tai tuettu palveluasuminen eivät vastaa edenneen muistisairauden edellyttämiin tarpeisiin.
Olemme jo nyt tilanteessa, jossa monella hyvinvointialueella ympärivuorokautista hoivaa tarvitseva joutuu liian pitkään odottamaan paikkaa. Emme puhu enää tulevaisuuden skenaariosta, vaan haaste on tässä ja nyt. Suomi ikääntyy, ja esimerkiksi muistisairaiden määrän Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) arvioi kasvavan tämänhetkisestä reilusta 150 000 henkilöstä liki 250 000 henkilöön vuoteen 2040 mennessä. Hoitoa tarvitsevien määrä siis nousee dramaattisesti.
Mitä aikuisten lasten vastuu iäkkäistä vanhemmistaan tässä yhteydessä sitten tarkoittaisi? Yritän kuvitella tilanteen omalle kohdalleni. Työssäkäyvänä en olisi ollut arkisin äitini apuna, vaan palkkatyössä, joka on minulle välttämätön elannon hankkimiseksi. Vaan entäpä, jos olisin rikas vapaaherratar, vailla huolta taloudesta? En edelleenkään olisi osannut hoitaa äitiäni. Muistisairaan hoito on ammattilaisten työtä, ja sen ymmärtää jokainen, jonka läheinen on sitä tarvinnut. Lääkkeistä huolehtiminen, verenpaineen tarkkailu, mahdollisten infektioiden huomioiminen ja niihin puuttuminen, mahdollinen haavahoito, reagointi elintoimintoja uhkaaviin tilanteisiin, jotka eivät ole ikääntyneillä harvinaisia, voinnin seuraaminen, ruokailu, vessa-asiat. Listaa voisi jatkaa.
Ympärivuorokautista hoitoa tarvinnut pitkälle edennyttä muistisairautta sairastava äitini oli todella sairas ja ansaitsi saada asianmukaista hoitoa.
Lasten hoivavastuun kasvattamiseen liittyy monia muitakin haasteita, joita Murron kolumnia kommentoineet ovat tuoneet esille. Kaikilla ikääntyneillä ei ole lapsia tai lapset asuvat kaukana, joskus välit ovat huonot tai jopa katkenneet. Entä mitä tapahtuu lapsettomille? Järjestyisikö heille hoitopaikka?
Suomalaiselle työelämälle olisi myrkkyä, jos iso joukko työssäkäyvistä siirtyisi hoitamaan vanhempiaan. Kun sanotaan, ettei meillä ole jatkossa varaa yhteiskunnan tarjoamaan hoitoon, voi aiheellisesti kysyä myös, onko meillä varaa heikentää tuottavuutta ja luopua osaamisesta, jos jopa kymmenet tuhannet ihmiset siirtyisivät vanhempiensa ympärivuorokautisiksi hoitajiksi.
Naisjärjestöjen keskusliiton vaikuttamistyön asiantuntija Oona Foster nosti esiin (HS 31.7.2025) perheen hoivavastuuseen liittyvän keskeisen ongelman: hoito lankeaisi pääasiassa naisille. Jo nyt epätasaisesti jakautuvat hoivavastuut ja niiden aiheuttamat katkonaiset työurat ylläpitävät sukupuolten välisiä merkittäviä palkka- ja eläke-eroja. Tasa-arvon näkökulmasta ottaisimme siis ison askeleen taaksepäin.
Ajattelen, että ympärivuorokautisen hoivan kysymykset kiertyvät lopulta kahden teeman ympärille. Ensinnäkin hoito on ymmärrettävä ammattilaisen työksi, joka ansaitsee arvostusta. Arvostus merkitsee muun muassa asiallista palkkausta, hyvää johtamista, säällisiä työoloja, jotta alalle halutaan hakeutua ja siellä pysyä. Ennen kaikkea tarvitsemme arvokeskustelua. Mitkä ovat suomalaisen yhteiskunnan arvot, mihin haluamme satsata? Rahaa on asioihin, jotka koemme arvokkaiksi.
Risto Murto ennakoi kolumniaan viestipalvelu X:ssä 6.7.2025 julkaisemassaan päivityksessä: Pohjoismaisen hyvinvointivaltion yksi ydinlupauksista on, että valtio hoitaa vanhukset (tarvittaessa), ei perhe tai suku. Jos tästä lupauksesta joudutaan joskus peruuttamaan, muuttuu moni asia yhteiskunnassamme. Testi tästä on tulossa aika nopeasti vastaan.
Emme ole tässä asiassa vääjäämättömien luonnonvoimien armoilla. Ratkaisut tehdään arvovalintojen pohjalta. Siksi on syytä keskustella, kuka saa ympärivuorokautista hoitoa ja kuka sitä antaa.
Kirsi Korhonen
Kirjoittaja on Muistiliiton viestintäpäällikkö.
