Liikkuen pysyy kunnossa

94-vuotias Maria rakastaa liikkumista ja eritoten pyöräilyä. Kesän aikana punaisen Jopon matkamittariin kertyy polkemalla jopa tuhat kilometriä.

– Huhhuh! Meinasi tulla lämmin, puhaltaa Tammikodin kellarissa kuntopyörää polkenut Maria Rintala. Kun Maria vuosia sitten luopui autosta, kulkupeliksi vaihtui perinteinen punainen Jopo.

– Kävi vielä niin, että pyöräni varastettiin pyöräsuojasta. Olin menossa kauppaan, eikä pyörää ollut enää ollenkaan. Mentiin heti ostamaan uusi, Jopo tietenkin, Maria muistelee. Nyt pyörä odottaa kellarissa tulevaa kesää. Aina keväisin Maria huollattaa ajopelinsä kuntoon tutussa polkupyöräkorjaamossa.

– Siellä pyörä putsataan, rasvataan ja kumeihin pumpataan ilmaa, niin se pysyy kunnossa.

Viime kesän kuumuus otti pyöräillessä Marian hengityksen päälle. Polkemalla kerääntyi matkamittariin silti lähes 800 kilometriä. Edellisenä kesänä pyörällä matkaten ylittyi tuhannen kilometrin raja. Maria asuu Turussa Patterinhaan kaupunginosassa meren ja sataman läheisyydessä. Ruissalon Kansanpuistoon on kotoa viisi kilometriä.

– Yleensä pyöräilen Kansanpuistoon. Sinne pääsee hyvin pyörätietä pitkin, valtavan kivasti.

Marian tytär Jaana Toivonen on äidin pyöräilystä joskus hieman huolissaan.

– Olen ajatellut, etten puutu siihen, koska se on hänelle niin tärkeä juttu. Haluan kunnioittaa hänen omaa arviointikykyään, että hän huomaa, jos pyöräily ei enää oikein onnistu. Hän saa minun puolestani pyöräillä niin kauan kuin jaksaa ja siltä tuntuu.

Lenkkikaverina kävelysauvat

Maria on aina liikkunut mielellään. Jo vuoden 1952 Helsingin kesäolympialaisissa hän edusti Turun Pyrkivää isossa naisten voimistelunäytöksessä. Vielä 94-vuotiaanankin Kauppahalliin tai torille kävellen Marialta taittuu kuin huomaamatta neljä–viisi kilometriä. Samalla mieltä vaivaavat asiat asettuvat omiin mittasuhteisiinsa. Mielikin rauhoittuu.

– Käyn melkein joka päivä kävelemässä, satoi tai paistoi. Kun pistää vaatteet päälle ja käy kävelyllä, se on niin kuin tehty työ. Sauvojen kanssa on kaikkein paras mennä. Ihan kuin olisi kaveri mukana, kun on liikkeellä keppien kanssa.

Marialla todettiin Alzheimerin tauti 15 vuotta sitten. Hän asuu yhä yksin kotona, sillä sairaus on edennyt hyvin hitaasti.

– Maria on hyvä esimerkki siitä, että voi mennä vuodesta toiseen niin, että elämä on laadukasta ja elämisen arvoista. Eräs terveyskeskuslääkäri sanoi, että liikunta on osaltaan pitänyt hänet hyvässä kunnossa, kertoo Jaana-tytär.

Perjantai on päivistä paras

Tänään on perjantaipäivä, jota Maria on jo malttamattomasti odottanut. Perjantaisin aamukahdeksalta kimppakyyti hakee hänet kotoa Varsinais-Suomen Muistiyhdistyksen päiväpaikkaan, Tammikotiin. Muistikuntoutusta tarjoavan päiväpaikan toimintaa avustaa ja koordinoi Varsinais-Suomen hyvinvointialue, Varha.

– Täällä käyminen ihan kuuluu elämääni. Illalla jo mietin, mitä vaatetta pistän päälle huomenna. Tänään pistin vähän siistimmän puseronkin, nauraa Maria.

Jaana-tytär on suunnattoman tyytyväinen Tammikodin toimintaan. Maria on käynyt päiväpaikassa jo sairauden toteamisesta asti. Aluksi hän kuitenkin vastusti ajatusta, kun Jaana ehdotti ryhmässä käymistä.

– Sanoin, että käy kerran katsomassa. Sen jälkeen äiti ei ole jäänyt pois täältä, ellei ole ollut tosi kipeänä tai paikka kiinni. Henkilökunta täällä on aivan fantastinen, ja kanssakäyminen on jouhevaa. Jos olen itse huomannut jotain äidissä, on tänne hyvin helppo soittaa ja kysyä, oletteko te huomanneet jotain erityistä.

Päivätoiminta aktivoi

Tammikodissa nautitaan aina aamupäiväkahvit, päivällä ruokaillaan ja lopuksi vielä juodaan kahvit ennen kuin tila-auto iltapäivällä tulee noutamaan porukan kotiin. Päiväohjelma sisältää erilaista aktivoivaa ja toimintakykyä ylläpitävää toimintaa. Porukalla käydään säännöllisesti myös naapuritalossa sijaitsevalla kuntosalilla.

– Salilla on valtavan kivaa, meillä on kuntopiiri siellä, Maria innostuu.

– Kaikki nämä päivätoiminnan virikkeet täällä ylläpitävät kuntoa ja muistin tasoa. Mahtava henkilökunta keksii aina kaikenlaisia kivoja projekteja. Tämä on sosiaalinen yhteisö, ja porukassa on mukavaa tehdä asioita. Voi olla oma itsensä eikä tarvitse pingottaa, sanoo Jaana.

Tytär kertoo huomaavansa äidistään heti, jos yksikin kerta päivätoiminnasta jää väliin.

– Silloin hänellä on vähän masentunut mieli. Täältä tullessaan hän on aina iloinen ja hirveän tyytyväinen päivään.

Tärkeät asiat hoidetaan yhdessä

Jaana Toivonen on Marian ainut lapsi. Hän asuu Turun naapurikaupungissa Liedossa.

– Me treffataan äidin kanssa yleensä kerran viikossa. Puhdistetaan kuulolaite, hoidetaan pankkiasiat ja käydään yhdessä kaupassa tekemässä kerralla isommat ostokset. Sitten juodaan kahvit, jutellaan kuulumiset ja hoidetaan koneella pankkiasiat.

– Käytän itse kyllä pankkikorttia, Maria huomauttaa.

Siivoja käy Marian kotona joka toinen tai kolmas viikko.

– Tykkään asua kotona, mutta rupeaa ruuanlaitto olemaan vähän semmoista, etten oikein viitsisi. Eilen kävin kauppahallissa, ostin rimpsuluita ja laitoin uuniin. Ja riisipuuroa toiseen keppuun, ne valmistuvat uunissa kuin itsellään, Maria kertoo.

Maria seuraa maailman menoa katsomalla televisiota, kuuntelemalla radiota ja lukemalla lehtiä. Aamun sanomalehden hän lukee sängyssä selällään maaten.

– Tietää ainakin mikä päivä on, kun lehdessä lukee päivämäärä! Sanomalehti on minulle tärkeä, maksoi mitä maksoi. Luen sen joka päivä, se on henkireikä. Tytär tuo myös ison pinon naistenlehtiä, aina minulla on lukemista.

Jaana kertoo, että äiti on aina pitänyt huolta itsestään.

– Se on minusta ihailtavaa. Toivon että halu pitää itsestä huolta säilyisi minussakin. Äiti haluaa yhä lakata kynnet, käyttää huulipunaa ja käydä kampaajalla. Hän on aina ollut sellainen, se ei ole miksikään muuttunut.

Pitkään elämään mahtuu paljon

Maria Rintalan lapsuudenkoti oli Inkerissä, lähellä Leningradia sijaitsevassa Mujan kylässä. Kotikylä oli toisen maailmasodan aikana saksalaisjoukkojen miehittämä.

– Meitä oli seitsemän lasta. Muistan sodasta sen, että saksalaiset antoivat meille ruokaa. Sodan loputtua perhe ja osa lapsista päätyi Suomeen, vanhemmat veljet olivat jo töissä Leningradissa, Maria kertoo.

Tänään Marialla on perhettä jo neljässä sukupolvessa, kaksi tyttärentytärtä ja lapsenlapsenlapsiakin kaikkiaan neljä. Aikoinaan samassa rapussa Marian kanssa asui neljä naapurusta, joista kolme on jo nukkunut pois. Yhdessä käytiin saunassa, ja oli muutakin yhteisä tekemistä. Tuli uusiakin kavereita, mutta heistäkin on jo aika jättänyt.

Tammikodin perjantaikäyntien lisäksi Maria käy Turun Seudun Hengitysyhdistyksen senioriryhmässä joka toinen keskiviikko. Sitä kautta on elämään tullut taas uusia ystäviä.

– Siellä on myös kaikenlaista ohjelmaa, on teatterimatkoja ja retkiä. Hyvä, että on nämä kerhot, Maria iloitsee.

Kiehtova meri

– Olin yhteen aikaan innostunut maalaamaan, mutta sitten toppasi. Maalasin meriaiheita, vettä ja puita. Meri ja vesi ovat aina olleet minulle tärkeitä, Maria toteaa.

Marian teoksia oli viitisen vuotta sitten esillä Turun kaupunginteatterin aulassa muistisairaiden toteuttamassa Toisin nähdyt -taidenäyttelyssä. Näyttelyn taiteilijoina olivat Tammikodin asiakkaat.

– Äidin maalausharrastus oli minulle ihan totaalinen yllätys. En muista lapsuudesta, että olisimme koskaan piirtäneet. Ihan hyvä, että innostus tuli nyt, ja että hän lähti rohkeasti mukaan, sanoo Jaana.

Jaanan lapsuudessa perhe vietti kesät vuokramökillä meren rannalla. Paikan nimi oli Onnela.

– Muutimme sinne aina koulujen loma-ajoiksi. Vesi otettiin kaivosta ja oli ulkohuussi, hyvin pärjättiin.

Työvuosinaan Maria toimi lasten päivähoitajana ja kosmetiikan myyjänä.

– Kun mieheni kuoli vuonna 1982, menin merille töihin. Olin viimeiset työvuoteni Viking Linen Amorellalla ja Isabellalla hyttiemäntänä. Sitten jäin siivoojaksi, kun siinä tienasi aika hyvin petirahaa.

Vesielementti on Marialle edelleen tärkeä.

– Kun kotona vedän verhon syrjään, näen sataman ja laivoja.

Teksti ja kuvat: Lea Froloff