Yhdessä eletyt hetket ja monenkirjavat muistot hitsaavat ystävät yhteen. Vuosikymmeniä jatkunut ihmissuhde ei pääty ystävän sairastumiseen. Tervehdyskäynti muistisairaan ystävän luona on arvaamattoman tärkeää.
Iiro on luonteeltaan pahuksen empaattinen, reilu ja hiton hyvä kaveri, kehaisee Tor-Erik Schoultz ystäväänsä Iiro Kaistia.
Tor-Erik, ystävien kesken Turre, on tullut Iiron lapsuudenystävän Jorma Salosen kanssa tervehtimään ystäväänsä Turun Runosmäessä sijaitsevaan Otso-kotiin. Iiro sairastaa pitkälle edennyttä muistisairautta.
Jorman ja Iiron ystävyys on virrannut vahvana 70 vuoden ajan. Turre ja Iirokin ystävystyivät jo 1960‒70-lukujen vaihteessa.
Moni arastelee vierailla muistisairaan ystävänsä luona ajatellen, ettei tämä ehkä enää tunnista. Iiron sairastuttua näille miehille oli selvää, ettei ystävää tässäkään elämäntilanteessa unohdeta.
– Jos en ole pitkään aikaan käynyt täällä, tulee kotona tunne, että tarvitsee mennä Iiroa tervehtimään, sanoo Turre.
– Olemme myös sen ikäisiä, että mitä hyvänsä voi sattua, Jorma lisää.
Iiro ja Jorma täyttivät tänä vuonna 80 vuotta, Turre vietti pyöreitä kaksi vuotta sitten.
YHTEINEN KOULUTIE
Tasan 70 vuotta sitten kansakoulun kolmasluokkalaiset Jorma ja Iiro jännittivät pääsyä Turun suomalaisen yhteiskoulun valmistavalle luokalle. Pojat valittiin kouluun, ja siitä alkoi näihin päiviin jatkunut ystävyys.
– Meillä synkkasi, vaikka tulimme eri lähtökohdista. Itse olin urheilullinen juniori, Iiro ei palloilusta tai talviurheilusta piitannut. Vapaa-ajat olimme silti yhdessä, Jorma muistelee.
Myöhemmin nuoria miehiä yhdisti molemmille tärkeäksi muodostunut judoharrastus. Nuorukaiset olivat perustamassa Turun Akateemista Judokerhoa.
– Iiro oli sisukas kaveri kuin mikä ja otti judon tosissaan.
Lukioaikana ystävykset päättivät lähteä tansseihin naapurikauppalaan Paraisille.
– Meidät merkattiin heti turkulaisiksi. Paikalliset pojat tulivat eteiseen anomaan, että tämä oli viimeinen kerta, kun tulitte Paraisille meidän tyttöjämme katselemaan. Iiro kysyi, miten asia selvitetään, Jorma kertoo.
Paraislaiset vaativat joukkotappelua. Urheilua seuranneena Jorma ehdotti, että kummastakin porukasta valittaisiin yksi kaveri ’hanskaamaan’. Välien selvittely sovittiin seuraavaksi lauantaiksi.
– Tiesin, että Iiron kotona asui alivuokralaisena raskaan sarjan nyrkkeilijä. Olimme varmoja voitosta. Eihän siinä kauan mennyt, kun tämä tyrmäsi paraistelaisen. Paraisille emme menneet tansseihin enää.
Pääsimme ilmeisesti yhtä arvokkain arvosanoin ylioppilaiksi, sillä kumpikaan ei päässyt koulun jälkeen kauppakorkeaan. Turun kauppaopiston ylioppilasluokalta valmistuimme sitten vuodessa yo-merkonomeiksi, Jorma naurahtaa.
MOOTTORITIE KUTSUU
Yhdessä nuoret miehet tekivät iki-muistoisia automatkoja Eurooppaan. Erityisen mieleenpainuva oli ylioppi-laskesänä Kaistin perheen Simcalla huristeltu matka Saksaan. Reissuun lähtivät iloiset ylioppilaat. Lyypekissä pojat törmäsivät Lapin sodan veteraaneihin.
– Kun vanhat herrat kuulivat, että olimme Suomesta, he rupesivat tarjoamaan meille. Niin illan mittaan sitten paikattiin Lapin tuhoa, myhäilee Jorma.
Poikien perhetaustat olivat erilaiset.
– Iiron isä oli pankinjohtaja, ja kauppaopiston jälkeen Iirolle oli selvää, että myös hän menee pankkiin hommiin. Oma faijani oli levyseppä ja äitini torikauppias.
– Kun minulla oli harteita, autoin äitiäni jo kouluaikana. Iirokin oli meillä hommissa, kun korjattiin farmariautolla tavaroita pois torilta. Huomasin rouvien ostavan enemmän, jos lupasi tuoda tavarat kotiin, myöhemmin päällikköhommissa kuljetusalalla työuransa tehnyt Jorma kertoo.
Kiireiset uravuodet harvensivat yhteydenpitoa, kunnes ystävykset jälleen lähentyivät. Kaksi päivää ennen Iiron viisikymmenvuotisjuhlaa Jorma päätti lähteä katsomaan, voisiko auttaa juhlan valmisteluissa.
– Iiro painoi pihalla lapion kanssa. Kaksi päivää teimme sitten yhdessä pihahommia. Mikään ei ollut mennyt rikki, vaikka tapaamisessamme oli ollut taukoa.
Jorma Salonen ja Tor-Erik Schoultz kertovat kuulumisiaan ystävälleen Iiro Kaistille.
”MEISTÄ TULI BESTIKSET”
Iiro ja Turre tutustuivat toisiinsa Tu-run Nuorkauppakamarissa viitisen-kymmentä vuotta sitten.
– Olimme molemmat nuoria kukkoja siihen maailman aikaan. Molemmilla oli hyvät työpaikat. Ajattelimme toisistamme, että fiksu kundi mutta pikkasen leuhka. Huuhdottiin alas moiset ajatukset, ja meistä tuli ihan bestikset, nauraa Turre.
Kummatkin olivat tuolloin jo naimisissa, ja vapaa-aikaa vietettiin perheittäin.
– Matkustimme yhdessä ulkomailla ja teimme maakuntamatkoja kotimaassa. Kun työni vei oman perheeni vuosiksi ulkomaille, kävivät Kaistit meitä moikkaamassa.
Iiron jäädessä pankista eläkkeelle oli Turrekin palannut jo takaisin Suomeen. Yhteydenpito tiivistyi jälleen.
– Kävin kerran viikossa kaffella Iiron luona. Työasiat olivat jo jääneet taakse. Juteltiin maailman syviä syntyjä, harrastettiin henkistä hyvinvointia, Turre kertoo.
YSTÄVYYDEN ERI VAIHEET
Jorma kuuli äskettäin tutkijan puhuvan radiossa ystävyyssuhteista.
– Ystävyydessä on hyviä vuosia, ja sitten voi tulla ’kylmiä vuosia’, jolloin yhteyttä ei juurikaan pidetä. Niin kävi meillekin töiden ja perheiden tullessa kuvioihin.
Kun Iiro alkoi sairastumisen myötä eristäytyä, huomattiin kaveripiirissäkin, ettei kaikki ole kohdallaan. Jorman äiti oli sairastanut Alzheimerin tautia, siksi muistisairauden luonne ja sen kulku ovat hänelle ennestään tuttua.
– On tärkeää, että ystävät käyvät, kannustaa Iiron vaimo Pirjo Kaisti. Hän on iloinen siitä, etteivät vanhat ystävät ole hänen miestään unohtaneet.
Turre tuntee haikeutta läheisen ystävän lipuessa yhä kauemmas.
– Kun käyn moikkaamassa Iiroa, juttelen ja kerron sitä ja tätä, vaikka kontaktin saaminen ei aina onnistukaan. Mutta silloin, kun tuo kaveri hymyilee, on se paras palkka täällä käynnille, vakuuttaa Turre.
Teksti ja kuva: Lea Froloff